Yhdeksäntoistsata ja kakstoist, ko ”Uussi raumlaissi jaarituksi” ol ilmestynk, kloosutt nimimerkk ”Mnää kans” oikkem pahampäeväsest Nortamon täkstei. Ja sanottakko mitä sanota, hän ol monimpaikoi oikkias – siit ei pääs yli eik ympär.
Kirjotukses päätöskapples hän viäl vissemäks vahvudeks neuvos ihmssi: ”Ko ostat noit jaarituksi, nii älkkä herranimes pankk noit beessi, deessi ja geessi joka paikka. Tämä mnää sano vaa viaraitte tähde. Kyl me raumlaise ite ossa oma kiällt oikke lukki, vaikk se sitt olis kui kirjotett.” Parikolm klummi – suuttava ollt trykfeelejäkki – näky olevan kritiseerajankim präntis.
”Mnää kans” tarkott näill äskösill beesill, deesill ja geesill niit n, m ja joskus l:nki jälis tleevittem p:n, t ja k:m pehmentymist beeks, deeks ja geeks. Nortamo ensmäisis lyhyvis jaarituksis, mik hän ol värkän sanomlehdei varte, näit pehmiöi äänttei ei oll muut ko sanoitte sisäll.
Enne jaaritustes kirjaks kokkomist hän resuneeras kiäle riitinkeist tutkijoitten kans. Ainakkim professor Ojansuu luutsas hänt näis kommervenkeis. Saamias höydei ja osviitoi Nortamo ei sitt kumminka iha alust loppuhu noodattan.
Nortamo ensmäist kirja Virittäjäs värteeratesas äskönem professor kirjott siit tämänkaltasest. Teoksem päämerkitys ja arvo o sen kaunokirjalises puales, rauma murtten kantilt syynäte siin o mone sorttissi heikkouksi.
Niillk ko ova nuukasten tuterant tätä meijä Sillaill oikken kiälioppian, on klaarantun, ett kaikis sinnp präntätyis esimerkklauseis, mitä ei ols suara muilt lainatt, o nämäs sanatte alus olevap peet, tee ja koo jätett – toisin ko Nortamo pruukkas – pehmentämät.
Nämäp pehmiäp puukstaavi ova oll alust alkkae raumlaiste jaarituste ja siin samas rauman kiäle voim ja heikkous. Mitä luulet jonku savolaisen taikk pohilaise fundeeravan, ko he näkevä edesäs näit äskössi aasanoi. – Jotta ulkmaan kiälist präntti se heijä miälestäs o, siit ei ollp piänintäkkä eppälyst.
Seoravas pari esimerkki: ”tuskan tiätä kon tupen kääntä”, sanota Sillaill oikken kirjas. Vanhemppi jaarituksihi se olis präntätt: ”tuskan diätä kon dupen gäändä.” Ja viäl toine lausepari. ”On kylmä ko ryssän tallis”, vanhemis kirjois sama olis kirjotett: ”on gylmä ko ryssän dallis.”
Nämä sanoitte alkkum pistetyp pehmiäp puukstaavis saava meijän kirjotuksen näyttämä melkke viaralt kiälelt. Viäl pöhkömppä o se, ett vähindäs toinempual arkkipäeväsell rauman kiälell jokapäeväse asias toimittavas sanovas saadesas raumankiälisen kirjan kättes: täst mnää en ymmär enemppä ko sika tuulmyllyst.
Jos näist pehmiöist puukstaaveist jotta hyvä taikk hyätty koetta löyttä, ni muut ei tul miälehen, ko se, ett niilk kryydätt rauman kiäl tunneta Suamemaas paremmin ko mikkä muu täsä kaupunkis. Mnääki olen kirjottank koko menos oleva vuaskymne ajan tätä jaarituksem pätkätän tähä avissihi. Muutman kerra olen koettank kiärttäin kaarttain klaarat ittellen, lukek näit prahtikkoi ylipäätäs kukka. Piän se lukkijakunt taita ol. Ja saanek sekä vähänen troikk niist minkänkaltast huvi taikk hyätty ittelles?
Nuartte miälest niis o nii vaikkia täksti, ett ei niit tull luetuks. – Siins stää olla. Mnää olen kirjottavannas raumlaisill heijä omalk kiälelläs, mutt pistä sinnf fölihi semssi puukstaavei, mik saava lukkijan kääntämäm pladi. Äskönem piukkaha sullottun: vaikk beessi ja geessi om pruukatt rauman kiälses kirjotukses ko Vinkkläs kissoi, ni ne ei olt tarppelissi siäll muut ko erisnimeis.
Raum o melkke ainuv paikk täsä valtkunnas, misä murttelises puhes tunneta d-puukstaav. Sem paika ova meijän kiälesän ylipäätäs samak kon kirikiälemurttesakki, mutt niitte lisseks o viäl muutmi ekstra plasseijakki.
Jossa välis mnää taisi sannokki, ett nämä mnuum prahtikkan ova oll raumlaisillk ko valkonem plaastar – ei olt tehn hyvä eik paha. Sanokka ny– rakka raumlaise –mitä edellp pispunteeratust funteerat!