Olen jäljentänyt tämän tekstin alkuperäisestä sanatarkasti.
Niin kuin voidaan huomata, kirjoittaja on tavoitellut Nortamon tyyliä
konsonanttien pehmentymisessä, josku onnistuen, joskus sattumanvaraisesti.
Kirjoituksen löytäjän mielestä juttu on hauska ja säilyttämisen arvoinen.
Niin minunkin mielestäni.
Löytäjän nimi on muuten, mikäpä muukaan kuin Johansson.
Raumall ol ennemuinom bali Juhanssonnei. Niit ol nii ett pää yhten golgusiva. Juhansson ol näättäk muudis siihe aikka.
Ko niit niin gamalam bali ol, pakkasiva ihmses seottama Juhanssonnit toissihis. Sendähde heill ruvetti andama liiknimei, ett pääsis känninkki mitä Juhanssonni millongin darkotetti. Nämä liiknimes saiva ussemite algus heijä ammatistas taikk josta muust edesottamuksestas. Mnää trahteeran däsä jokussi niingo näytteks: Tull-Juhansson, pull-Juhansson, kippar-Juhansson, vero-Juhansson, voro-Juhansson jne.
Kippar-Juhansson ol vähäsest pojast saak seilan merill, mutt ny vanhemmite hän jäi maihi, niingo vanha merimiähep pruukkavat tehd. Henges pitimiks hän arentteeras vähäm beltto, könttäs trekolias ja pit piänd kanatarha.
Hän ol, niingo merimiähe ainakki, hullandun maripussim belamisse. Kaks kertta viikos istus hänen gamarisas neli miäst ja studerasiva neljänguninkkan girja. Ussemi olivaf fölis tull-Juhansson, handelsman-Juhansson ja vero-Juhansson. Viidenden viäran näis kalaseis ol kippar-Juhanssonnim bunasulkanem bapukaij, ming Juhansson ol tuan viimeseld Gongo-reisuldas niingo muistoks, ko hän ol sillom bäättän lakat seilamast. Se istus rautlanghäkkis orrellt toisellk kondillas laiska näkösen, vasemabualne silm gii ja oikjambualne hiuka raollas. Joskus sillon dällö se kiljas kimakall äänelläs ”rist vallt, rist vallt”.
Kippar pruukkas, sillongo hänell ol hyvä peli, ettelyädesäs sanno ai, ett ”Mitäs täst tykkä Juhansson?” Se sanambars tartus muihingi ja pasas kenellh hyvänäs, kon gaikk oliva Juhanssonnei. Josei stää hetkeaikkan guulun niim bapukaij pit siit huald etei se unhottumam bääss.
Yhten ehton ol tull-Juhanssom biudank korttsakin gottias. Hän ol ostan halstoopim böhkö rommi ja ko stää siim beli väliss ain guritetti, ni äijät tliivap prehtavallt tuulell ja sanosiva, ett pannast kympp poengist ja katotan genest raha tykkä. Mutt kippar-Juhanssonnillk käve huan duur, hän häves ja häves; ko raha lopus, hän lainas lissä ja häves taas. Ko siim bualeyän gorviss lakatti ol kippar niim bahalt tuulell, ett vähällp pit, etei siit tullut taplust läksjäisiks.
Ko hän dul kotti ja avo porstomberäkamari oven, giljat bapukaij puuristas ni ilosest, ko vaan dais – sill ol ollu näättäk kovast ikäv, ko häne raar isändäs ol näi myähässe ollp pois kotto – ett ”rist vallt, mitäs täst tykkä Juhansson”.
Juhansson dykkäs semsest tervetyksest nykyses miälendilasas nii matala, ett hän siäppas bapukaijan gurkust kii ja läks ulos takasi, men darhaha, passas bapukaijan gurgun gaunist hakotuki nokkaha ja sanos: ”Kylläs pia näe, mitä Juhansson däst tykkä”. Samas hän oikjallk kädellh haparoitt vereijtolpambäähä, misä häm bruukkas kärköt, mut kärkö ei ollukka siin. Hän hak stää ymbärs darha, mutt ei vaa löytän mistä. Tämä hakemise aikan hänen giukkus men se verra siutte, ett häm muutt bapukaijan gualemanduamio yhde yässen garsseriks, avo kanala luuku ja paiskas bapukaija siit sisäll.
Seoravan aamun, go hän men garsseerlaist päästämäm bois fankkeudest, aukes hänen grapulaiste silmättes etten gauhi näky. Bapukaij ol dappan joka ikisen gana ja seisos juur viimässi sätkytyksi potkivan gukon gropam bääll ja huus isänälles yht ylppjäst, ko isändäski vallt ässä ette lyädesäs: ”Mitäs täst tykkä Juhansson?” Juhansson graappas bapukaijan goorahas ja sanos: ”Mnää tykkä, ettän oli aikatavallh hull viime yän, ko em bann stää gualemanduamiot täytänttö, mutt ny es täst nyrkist enä lähd ennengon kärkö löyty.”
Kippar-Juhanssonni huushollis ol se jälkkem bari viikko joka päev kanambaisti pöydäll, mutt yhtem bäevän se ol nii riivatun gissantunnu, sitkiä ja paha makust. Ko hän stää siin söi väyläs, valittel häne frouvas hetkelist ruakhaluttomuuttas ja kysys: ”Mitäs täst bapukaijalihast tykkä Juhansson?”