Kaikkein yleisin virhe rauman kieltä kirjoittavien teksteissä on sanojen toisiinsa sitomisen laiminlyönti. Vaikka suomenkielisessä kirjoituksessa tätä sitomista ei kirjoiteta esiin, sitä kuitenkin tapahtuu puheessa koko ajan. Ajatellaanpa vaikka lausetta: ”Kassissa on puolen litran pullo”. Miten me luemme sen ääneen? Aivan niin: ”Kassissa om puolen litram pullo”. Entäpä lause: ”Aja keskemmällä tietä, ettet törmää kävelijöihin”. Ja ääneen luemme sen: ”Ajak keskemmällä tietä, ettet törmääk kävelijöihin.”

Tällainen sanojen toisiinsa sitominen tuo suomenkieliseen puheeseen sille ominaisen rytmin ja jatkuvuuden. Siis väittämä, että suomea puhutaan niin kuin kirjoitetaan, ei ole totta. Meille suomalaisillekin vaikea esimerkki tästä on niin sanottu äng-äänne. N- ja g-kirjaimen yhdistelmä on etenkin Varsinais-Suomen murrealueilla vaikea lausuttava, koska se ilmenee puheessa vain yhdessä muodossa, vaikka kirjoitettaessa muotoja on kaksi. Sana ’kenkä’ lausutaan ’kengkä’, mutta sana ’kengän’ lausutaan niin kuin kirjoitetaankin. Turussa viimeksi mainittu lausutaan ’kengkän’.

Rauman kielessä suuri osa tästä sitomisesta kirjoitetaan näkyviin tekstiin, koska se on sille olennainen ominaisuus. Sitä kutsutaan nimellä loppukahdennus tai loppuhenkonen. Sekä Nortamon että Koskelan tekstejä lukiessa tämän huomaa selvästi.

Sääntö: Jos sanaa seuraa kirjaimilla k, p, t, s tai f alkava sana, loppukahdennus ilmenee tuon kirjaimen kahdentumana edeltävän sanan lopussa.

Jotta kaikki ei olisi ihan näin yksinkertaista, edeltävän sanan pitää täyttää muutamia ehtoja. Paljon rauman kieltä käyttävälle nämä ehdot ovat selviä ihan korvakuulolta, mutta tässä ne tulevat.

Edeltävä sana on adessiivissa tai allatiivissa.

Eli suomeksi autolla, autolle

Esimerkkejä:

Ei rikkenylp piililp pitkäl men. Mnää en it paikalp pääss. Mitäst snuulk kuulu?

Edeltävä sana on essiivi- muodossa.

Eli suomeksi kotona, perjantaina, sairaana

Esimerkkejä:

Mnää jäin kippiänk kotti. Friskinf flikkans se ott äijä sylyhy. Keskviikkonk kaike se ol.

Edeltävä sana on pronomini me, te, he, nämä, nuo tai ne.

Esimerkkejä:

Met tlii sin ensmäitteks. Nuaf flika vast nätei ova. Nämäp poikki o vast. Nek kaikk oliva valkossi. Kyl mar hes sitt ossava.

Edeltävästä sanasta on murteessa hävinnyt sanan lopun t-kirjain, niin kuin sanoissa talot, kesät, tullut, sanonut.

Esimerkkejä:

Puup palovak kasaks tuhka. Hän ol hiljastuns siit kokkouksest. Kyl ovas suvek käynk klookuiks.

Edeltävä sana on kolme.

Esimerkkejä:

Kolmk kertta mnää koputi. Se makso kolmssata markka. Tiä yli juaks kolmp poikka.

Edeltävä sana on yksikön toisen persoonan käskymuodossa, eli mene, tule, juokse, ole.

Esimerkkejä:

Tuls sins sit siks. Sans snää mnuut snuuks. Trimppas siin vaa ettittakas ni mnää suutu. Ols siins sit jumaline näitten kans.

Edeltävä sana on teonsanan kieltomuoto, kuten sanat älä mene, ei tule, ei ole, en kuule.

Esimerkkejä:

Mnää en juur käyk kapakas. Eik hän viäläkä olk kysyn? Ei sint tulk kettä. Snää es ols saans stää. Älä mens sin!

Edeltävä sana on teonsana, joka loppuu kirjakielen perusmuodossa kahteen a- tai ä-kirjaimeen, taikka on da tai dä-loppuinen, kuten vaikka tietää, antaa, viedä, syödä, tuoda.

Esimerkkejä:

Mnuun täyty tuadt tän lissä toolei. Hän olis voin anttak kaikil. Mnää en jaks syäds stää kaikki. Tiäds siit sit.

Edeltävä sana on alle, päälle, sinne, tänne, tuonne tai ylle, tai se on etiä-, kahtia- tai kotia-alkuinen.

Esimerkkejä:

Oleks tänt tulos? Sink kom päästä ni hyvä o. Meijä sia yls se klänning soveis. Se karas tont talon taa. Stää asja vois fundeerat kahtippäi. Hän tramppas köökis ettittakasi. Paatim pääls se pressu kuulu.

Edeltävä sana on kii, taa tai kui.

Esimerkkejä:

Kuis snää tän osasi? Kiis se kat tarvittis saad.  Seinän taak kuulus kaik puhe. Kuik kallallas se ol?

Jos tarkoituksena on oppia käyttämään kirjoituksessa loppukahdennusta oikein, on paras metodi lukea esimerkkejä ääneen ja rauhallisesti maistella niitä, samalla vertaillen niitä siihen, miltä lauseet kuulostaisivat, jos loppukahdennuksen ottaisi niistä pois.